Ilmastojournalismi on ottanut askeleita eteenpäin kuluneen vuoden aikana. Kuva ja kuvamanipulointi: Linda Manner

KOLUMNI: Kaikkien aikojen paras ilmastojournalismin vuosi

Sanat: Hanna Nikkanen · Kuvat: Linda Manner ja Ella Kiviniemi


 

Hanna Nikkanen

Suomessa on tehty viime aikoina paljon ilmastojournalismia. Vihdoinkin! Ennätyksellisen kuuma ja kuiva kesä vaikutti tietenkin asiaan, mutta syitä on muitakin.

Jo ennen kuivaa kesää alkoi käydä ilmeiseksi, että ilmastonmuutosaiheet siirtyvät marginaalista (“ilmastoaiheet kuuluvat ympäristötoimituksellemme, ai mitä, meilläkö ei ole ympäristötoimitusta – no se siitä sitten”) kohti valtavirtaa. Aihe kiinnostaa nyt muun muassa talous- ja lifestyle-toimittajia, kuten pitääkin.

Takana on kaikkien aikojen paras ilmastojournalismin vuosi. Siitä on kiittäminen kahta negatiivista asiaa. Ensinnäkin ilmastojournalismia julkaistiin aikaisemmin käsittämättömän vähän, joten rima ei ole korkea. Toiseksi median kiinnostusta on nostanut se, miten nopeasti planeetan lämpeneminen on nyt edennyt.

Kaiken tämän kunniaksi esitän katsauksen: neljä asiaa tulevaisuuden ilmastojournalismista.

Ensimmäinen asia.

Ilmastonmuutosjournalismia tehdään pienemmissä erissä kuin aiemmin.

Toimituksissa tavattiin ennen ratkaista paine ilmastojutun tekemiseen siten, että jutusta tehtiin kerralla iso: ei sitten heti tarvitse tehdä toista. Yksi juttu joutui kannattelemaan kaikki mahdolliset kulmat öljyn loppumisesta pakolaisuuteen ja Golf-virtaan ja hiilensieppausteknologiaan. Sekä tekijät että yleisö tuntevat tukehtuvansa taakan alla, ja elefanttitautinen käsittelytapa käytännössä sulki pois monet mahdolliset kanavat ja tyylilajit.

Voi huvitella vaikka kuvittelemalla, että urheilua käsiteltäisiin samalla tavalla. Hesari tekisi pari kertaa vuodessa jättimäisen urheilujutun, jossa vedettäisiin läpi kaikki lajit, käsipallo ja hevospoolo ja triathlon: että mitä näissä on viime aikoina tapahtunut ja miksi ne ylipäänsä ovat olemassa.

Tämä on jo hyvää vauhtia muuttumassa. Ilmastonmuutosjutuissa riittää, että yksi juttu käsittelee noin yhden aiheen. Se on normaali tapa tehdä journalismia: rajataan tarkasti ja käsitellään se asia niin hyvin kuin osataan.

Ilmastojournalismi tapaakin olla parhaimmillaan silloin, kun se on yksinkertaisesti hyvää journalismia.

Elefanttitautinen käsittelytapa käytännössä sulki pois monet mahdolliset kanavat ja tyylilajit.”

Toinen asia.

Yleisö muuttuu, ja se muuttaa journalismia.

Vuosikymmenen alussa oli luultavasti ihan realistinen arvio, että vain muutama suomalainen toimitusjohtaja oli aktiivisesti kiinnostunut ilmastonmuutoksesta. Maaseudulla aihetta pääasiassa vihattiin, ja oikeastaan ilmastonmuutokseen liittyviä juttuja kuluttivat vain korkeasti koulutetut käpyläläiset perheenäidit. Kun käpyläläisten perheenäitien suosimat lehdet tutkivat statistiikkaansa, kävi ilmi, että hekin itse asiassa yleensä jättivät ilmastojutut lukematta.

Tänä vuonna ilmastonmuutoksesta kiinnostuneita on ollut vaikka kuinka paljon myös sellaisissa ryhmissä, joiden parissa ilmastorintamalla oli ennen varsin hiljaista. Yksi esimerkki: maanviljelijät! Ilmastopolitiikka saattaa jo nousta hieman vaaliteemaksikin, ja keskustelua asiasta käy yhä moninaisempi porukka. Se tulee näkymään nopeasti laajenevana aihekirjona.

Hiljalleen alamme myös nähdä esimakua siitä poliittisesta väännöstä, jota käydään kriisin ratkaisuista. Sitä ei käydä denialistien kanssa, vaan eri ideologioiden välillä, muuttuneen todellisuuden puitteissa.

Monimutkaisen aiheen tarinallistaminen pitää tehdä erityisen hyvin. Se vaatii aikaa.”

Kolmas asia.

Ilmastonmuutoksen tarinat löytyvät.

Kuudes sukupuutto -kirjan kirjoittaja Elizabeth Colbert totesi pari vuotta sitten, että kun planeetan tila pahenee, ilmastonmuutoksesta kirjoittavan toimittajan työ helpottuu.

Pitkään on hoettu, että ilmastonmuutos on liian suuri, abstrakti ja etäinen. Nyt kriisin seuraukset alkavat olla konkreettisia, samoin torjunta- ja sopeutumistoimet. Niistä on hyvä tehdä journalismia.

Silti: monimutkaisen aiheen tarinallistaminen pitää tehdä erityisen hyvin. Se vaatii aikaa. Ensin toimittajan on ymmärrettävä ilmiö, ja vasta sen myötä on yleensä järkeä lähteä valitsemaan sopivia tapausesimerkkejä.

Saimme tästä kokemusta, kun etsimme Hyvän sään aikana -kirjan ruoantuotantolukuun sopivaa maatilaa. Luvussa on paljon alateemoja, ilmastonmuutoshan liittyy ruokaan hengästyttävän monella tavalla. Miten ruokavaliomme muuttuvat; miten viljely sopeutuu uusiin säihin, tuholaisiin ja tauteihin; mitä käy jos maailman vilja-aitat romahtavat ja teollisten lannoitteiden hinta nousee pilviin; entä nälän ajama siirtolaisuus; ja miten peltomaasta ilmakehään pakenevan hiilen vuo saataisiin tyrehtymään? Jälkikäteen ajatellen olisi ollut helpompaa jakaa luku moneen osaan.

Luvun kirjoittajat Alma Onali ja Juho Kankaanpää etsivät sopivaa maatilaa kuukausikaupalla. Lopulta Hyvinkäältä löytyi Knehtilän tila, joka kuin ihmeen kautta yhdisti teemat. Matkan varrella deadlinet paukkuivat ja stressiä kuulkaa oli. Se kannatti, sillä nyt tarina jaksaa kantaa aiheensa painon.

Ilmastopolitiikka saattaa jo nousta hieman vaaliteemaksikin, ja keskustelua asiasta käy yhä moninaisempi porukka.”

Neljäs asia.

Työryhmä on päätynyt vuoden aikana usein ilmastojournalismin kohteeksi. Toimittajat haluavat kysyä meiltä ilmastosta, ja toisinaan he avautuvat meille omista ilmastoon ja journalismiin liittyvistä huolistaan. Se on ollut näppärä ikkuna siihen, millaisia virtauksia alalla nyt pyörii.

Lähes jokaisessa kirjaan liittyvässä haastattelussa minua on pyydetty kertomaan omista ilmastoon liittyvistä tunteistani ja siitä, millaisilla valinnoilla lievitän oletettua ilmastoahdistustani. Olen ottanut tavakseni purnata tästä. En halua keskustella loputtomiin ekologisista palasaippuoistani. Se ei edes olisi rehellistä, koska hankin saippuani useimmiten aivan mistä sattuu.

Purnaaminen on johtanut keskusteluihin siitä, miksi toimittajat palaavat ilmastojutuissaan niin usein yksilön valintoihin. Kyse ei näytä lainkaan olevan siitä, etteivät he huomaisi muita mahdollisia tasoja: yhteiskuntaa, kansalaisvaikuttamista, tiedettä, taloutta. He vain pelkäävät, että nuo tasot eivät herätä yleisössä toivottuja reaktioita.

Toimittajat ovat usein huolissaan siitä, että heidän ilmastojuttunsa ahdistavat yleisöä, tai ehkä lannistavat sitä; että suoraviivainen journalistinen juttu ilmastosta olisi yleisölle liian raaka, eikä se ainakaan inspiroisi ketään toimimaan. Ehkä se jopa herättäisi vastareaktion.

Mutta toimittajan ei tule mestaroida yleisön tunteita.

Journalismin tehtävä on erilainen kuin esimerkiksi bentsodiatsepiineillä. Joskus ilmastonmuutokseen liittyvät uutiset nyt vain ahdistavat. Joskus ne ärsyttävät, koska ne menevät ihon alle, kun ne liittyvät esimerkiksi kulutukseen. Se on silloin sen nimenomaisen tiedon ominaisuus, eikä journalismi voi lähteä veivaamaan asiaa iloisemmaksi. Ahdistavathan sotauutisetkin.

Tämä on varmasti iso ero ilmastojournalismin ja ilmastoviestinnän välillä. Esimerkiksi kampanjaviestinnässä kuuluukin miettiä ihmisten reaktioita tunnetasolla ja tuuppia yleisöä kohti toimintaa. Mutta juuri sitä journalismi ei voi tehdä.

Sen sijaan hyvä ilmastojournalismi voi vaikuttaa siihen, että julkisen keskustelun kirjo ja määrä ja vakavuus vastaa sitä ymmärrystä, joka meillä on luonnontieteen perusteella siitä, mikä planeetan tila on.

Toimittajan ei tule mestaroida

yleisön tunteita.”

kirjoittanut

Hanna Nikkanen

Hanna Nikkanen on palkittu toimittaja ja tietokirjailija, joka on perehtynyt erityisesti ympäristöön ja teknologiaan. Hän toimi Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessorina lukuvuonna 2016–2017. Vierailijaprofessorina Nikkanen johti Hyvän sään aikana -tietokirjan työryhmän työskentelyä. Nikkanen työskentelee Long Playn päätoimittajana.