Puhuttaisiinko ilmastosta?

Suomi on ilmastonmuutoskeskustelun mallimaita – osa Eurooppaa laahaa pahasti jäljessä

Sanat: Erkki Mervaala · Kuvat: Erkki Mervaala ja Linda Manner


 

”En näe mitään todellista ilmastouhkaa, joka liittyisi ilmaston lämpenemiseen lähitulevaisuudessa. Sen sijaan näen suunnitelmia tulevaisuudelle, jotka vaarantavat vapautemme. Näen hyvin irrationaalista vähäisten resurssiemme hukkaan heittämistä, joka vaarantaa vaurautemme.”

Näin puhui Tšekin presidentti Václav Klaus Institute of Public Affairsin tilaisuudessa heinäkuussa 2011. Kymmenenä vuotenaan vallassa Klaus kylvi kansaan epäilyksen koko ilmastonmuutosta kohtaan, eikä siitä ole toivuttu vielä kunnolla edes akateemisissa piireissä. Ilmastokiistäjänä Klaus puhuu muun muassa tieteellisen konsensuksen puutteesta, hiilidioksidin määrän ja maapallon lämpötilan yhteyden epäilyttävyydestä ja ylipäänsä ihmisen vaikutuksen muuttuvaan ilmastoon, jos se nyt edes muuttuukaan.

Lisäksi Klaus rakastaa salaliittoteorioita, ja vertaa Brysselin ilmastodirektiivejä Moskovan käskytykseen. Vaikka entisen presidentin ja hänen verkostojensa vaikutus on vähentynyt, vuonna 2018 Tšekki on yhä yksi Euroopan ilmastoskeptisimpiä maita.

Sovelletun alue-ekologisen suunnittelun tohtori Viktor Třebický on ilmastotietoisuutta tšekissä levittävän CI2-järjestön toinen perustaja. Hän on huolestunut maansa väestöstä, josta suurin osa ei koe ilmastonmuutosta ongelmana. Vaikka tšekkiläiset kierrättävät ja lajittelevat jätteensä kiitettävästi, arkipäivän kulutusvalintoja ei yhdistetä ilmastonmuutokseen.

”Jätteitä enemmän minua huolettaa autojen määrä. Prahassa on 800 000 autoa.
Se on kamalaa”, Třebický toteaa.

Tšekissä ympäristön suojeleminen ja kierrättäminen kulkevat käsi kädessä, vaikka itse ilmastonmuutoksesta ei puhuttaisikaan. Esimerkiksi vuoden alussa muovipussien muuttuminen maksulliseksi ei pahoittanut monenkaan mieliä, ja muovipussien käyttö on vähentynyt. Sen sijaan kasvisruokavaliolla tai muilla kulutusvalinnoilla ei koeta olevan yhteyttä ilmastonmuutokseen.

”99 prosenttia tšekeistä ihmettelisi, miksi pitäisi muka vähentää lihan syömistä ilmastonmuutoksen vuoksi. Sama koskee lomia. Jos on rahaa, lomille mennään, eikä ilmastopäästöjä ajatella”, Třebický sanoo.

Tšekkien hiilijalanjälki oli 1990-luvulla vielä varsin pieni. Vuosikymmenet kommunismia olivat pitäneet Tšekkoslovakian kulutuksen vähäisenä. Kommunistien ajama raskaan teollisuuden ohjelma oli ollut tuhoisa maan ympäristölle, mutta maa alkoi pikkuhiljaa elpyä. 25 vuotta talouskasvua ja kulutuskapitalismia ei tuonut mukanaan vihreitä arvoja, mutta nosti maan hiilijalanjäljen keskiarvon noin kymmeneentuhanteen hiilidioksidiekvivalenttikiloon, hieman alle EU:n keskitason.

Nyt maan kansalaiset ovat rikkaampia, ja ylempi keskiluokka on alkanut lomalennellä siinä missä vauraammissa naapurimaissakin. Suurkaupunkien ulkopuolella keskipalkka putoaa roimasti, ja samalla kulutus pienenee. Maaseudulla ja kylissä asuvien hiilijalanjälki voi olla pienempi myös siksi, että maalla asuvat tuottavat ison osan omasta ruuastaan. Pienemmät tulot eivät kuitenkaan takaa pienempää hiilijalanjälkeä.

”Köyhimmät 5–10 prosenttia eivät ole ehkä niitä ekologisimpia, sillä he asuvat suurkaupunkien ulkopuolella vanhoissa taloissa, joita he lämmittävät heille halvimmalla tarjolla olevalla energiamuodolla eli hiilellä. Se heikentää ilmanlaatua talvisin. Siksi ilmanlaatuun liittyviä poliittisia päätöksiä on vaikea tehdä: kaikista köyhimpien olisi vaikeinta muuttaa lämmitysjärjestelmiään”, Třebický kertoo.

Hiljalleen ihmiset heräävät ilmastonmuutoksen vaikutuksiin myös Tšekissä. Maanviljelijät ovat viime vuosina valittaneet kuivuudesta, ja tänä keväänä huhtikuu oli yksi mittaushistorian lämpimimmistä.

”Oli kuin talven jälkeen olisi tullut heti kesä — ei ollut kevättä! Sadetta ei ole tarpeeksi. Ihmiset eivät kuitenkaan yhdistä näitä ilmiöitä päästöihin tai kulutukseen”, Třebický toteaa.

99 prosenttia tšekeistä ihmettelisi, miksi pitäisi muka vähentää lihan syömistä ilmastonmuutoksen vuoksi”, Třebický toteaa.

Viktor Trebickyn mukaan ilmastoasenteet Tsekissä kehittyvät parempaan suuntaan, mutta hitaasti.
Vaikka Prahan julkinen liikenne on yksi Euroopan parhaista, sen teillä ajaa 800 000 autoa.
Korkeammin koulutetut huolissaan

Syyskuussa 2017 Euroopan komission julkaiseman Erityiseurobarometrin mukaan 74 prosenttia suomalaisista pitää ilmastonmuutosta erittäin vakavana ongelmana. Se on yhdeksän prosenttiyksikköä enemmän kuin edellisessä tutkimuksessa vuonna 2015. Luku on myös Euroopan unionin keskiarvo.

EU:ssa huoli ilmastonmuutoksesta on Eurobarometrin mukaan laskenut tasaisesti jo yli kuuden vuoden ajan, ja suurimpana uhkana sitä pitää enää 12 prosenttia eurooppalaisista. Suomessa se on taas noussut ohi terrorismin kolmanneksi suurimmaksi huolenaiheeksi köyhyyden ja nälänhädän taakse.

Eniten ilmastonmuutoksesta ollaan huolissaan Ruotsissa ja Tanskassa, ja perässä tulevat Alankomaat ja Suomi. Sen sijaan esimerkiksi Tšekissä ilmastonmuutoksesta ei juurikaan puhuta, ja se näkyy myös Eurobarometrin vastauksissa. Vakavana ongelmana sitä pitää vain 57 prosenttia vastaajista.

Suomalaisista vajaa kaksi kolmasosaa kertoo tehneensä viimeisten kuuden kuukauden aikana jotain ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Ruotsalaiset pistivät paremmaksi 79 prosentilla. Euroopan keskiarvo oli 49 prosenttia, ja Tšekissä luku oli 38 prosenttia.

Valtaosassa EU:n maista ilmastonmuutos ei ole enää uskon asia. Keväällä 2017 julkaistussa projektissa European Perception of Climate Change (EPCC) tarkasteltiin neljän eri Euroopan maan, Saksan, Ranskan, Iso-Britannian ja Norjan, ilmastoasenteita. Saksassa ilmastonmuutokseen uskoi 83 prosenttia, Iso-Britanniassa 86 prosenttia, Ranskassa 92 prosenttia ja Norjassa 93 prosenttia. Myös enemmistö vastaajista uskoi, että ilmastonmuutos on ainakin osittain ihmisen aiheuttamaa. Eniten ilmastoskeptikkoja löytyi Saksasta (16 prosenttia) ja Iso-Britanniasta (14 prosenttia).

Yksi EPCC:n vastuullisista tutkijoista oli Cardiffin yliopiston sosiaalisen ja ympäristöpsykologian tutkijatohtori Katharine Steentjes. Hän tutkii ilmastoasenteita. Steentjesin mukaan ilmastoasenteet pohjoisemmissa Euroopan maissa muistuttavat usein toisiaan. Yleisesti ottaen ihmiset ovat myös varsin myötämielisiä ilmastotoimille ja -politiikalle. Negatiivisina nähdään mahdolliset veronkorotukset ja muunlaiset omaan elämään vaikuttavat rajoitukset.

Vaikka ilmastonmuutosta pidetään usein kaukaisena uhkana, EPCC:n tulokset kertovat monen jo kokevan sen uhkana itselleen ja heidän kaltaisilleen ihmisille. Myös sen vakavammat vaikutukset muualla kuin kotimaassa nostivat huolta. Nelikosta Norja oli ainoa maa, jossa oltiin huolissaan myös ilmastonmuutoksen tuovan maahan lisää pakolaisia.

EPCC:n vastausten perusteella yksilön koulutustaso on suurin ilmastohuolen ennustaja. Korkeammin koulutetut kokivat kantavansa myös enemmän vastuuta liittyen kulutusvalintoihinsa. Sama yhteys on havaittu myös esimerkiksi saksalaisten ilmastoasenteita käsitelleessä tutkimuksessa.

Ilmastoasenteissa tapahtuu kuitenkin koko ajan muutosta. Korkeammin koulutettujen lisäksi myös nuoret ovat yhä enemmän ilmastotietoisia. Steentjesin mukaan joillekin autottomuus ja ajokortittomuus voi olla jopa statuskysymys.

”Yhteisöjen jakamat sosiaaliset normit vaikuttavat sekä hiilikuormittavan elämäntavan ylläpitämiseen että muutoksiin kohti kestävämpää elämäntapaa”, Steentjes kertoo.

Tutkimuksissaan hän on käyttänyt esimerkkinä rasismia muuttuneesta sosiaalisesta normista.

”Ennen oli normaalia tehdä rasistisia kommentteja tai väheksyä muita heidän ihonvärin perusteella. Nyt samanlaiset kommentit saisivat aikaan hyvin erilaisen reaktion.”

Vuoden alussa pakollisiksi tulleiden muovipussimaksujen vaikutus näkyy jo muovijäteongelmasta kärsivässä Kreikassa. Vuoden ensimmäisellä neljänneksellä kevytmuovipussien käyttö väheni 75–80 prosentilla edellisvuoteen verrattuna.

Yhteisöjen jakamat sosiaaliset normit vaikuttavat sekä hiilikuormittavan elämäntavan ylläpitämiseen että muutoksiin kohti kestävämpää elämäntapaa”, Steentjes kertoo.

Vuorovaikutus jokapäiväisessä elämässä ystävien ja perheen kanssa auttavat muovaamaan normeja. Steentjesin mukaan jopa yksinkertainen kulutusvalintojen kyseenalaistaminen keskustelutilanteessa tekee kestävämmistä valinnoista hyväksyttävämpää yhteisöissä.

”Avain on tehdä kulutusvalinnoista osa sekä suurempaa keskustelua että jokapäiväistä elämäämme.”

Ympäristöystävällisempään kulutukseen ohjaavilla sääntelyillä on mahdollista vaikuttaa kulutuskäyttäytymisen lisäksi myös yhteisön normeihin. Steentjes pitää hiljattain Iso-Britanniassa ja monessa muussa EU-maassa käyttöön otettua kauppojen muovipussimaksua pienenä menestystarinana.

”Alkuvastustuksen jälkeen moni sanoi, että se on hyväksi ympäristölle ja niin siitä vain tuli hyväksyttävämpää. Tai Saksassa ravintoloiden tupakkakielto herätti valtavaa vastustusta, mutta nyt harva ajattelee, että ravintoloissa tupakoiminen olisi normaalia. Nyt on tavallista ajatella, että miksi meidän ei-tupakoitsijoina pitäisi altistua tupakan savulle.”

Syvälle juurtuneita mielipiteitä on kuitenkin vaikea muuttaa nopeasti. Sekä poliittiset asenteet että ilmastotietouden lisäämät ristiriitaiset tunteet suhteessa omiin kulutusvalintoihin ovat vähintäänkin hidaste kollektiivisille asennemuutoksille. Esimerkiksi Tšekissä ilmastoskeptisyyttä selittää EU-skeptisyys, koska käskyttävänä auktoriteettina pidetty EU koetaan ilmastokeskustelun alullepanijana. Vaikka Euroopassa poliittinen identiteetti vaikuttaa ilmastoasenteisiin vähemmän, Saksan Kasselin yliopiston tutkimuksessa konservatiiviset ajatusmallit yhdistettiin penseään suhtautumiseen julkisrahoitteisiin ilmastohankkeisiin. Vihreämpiin arvoihin identifioituvat olivat puolestaan valmiita maksamaan hivenen enemmän tuotteista, jos ne olivat tuotettu ympäristöystävällisesti.

"Maailman ongelmien joukossa suomalaiset pitävät ilmastonmuutosta suhteellisesti vakavampana kuin muut, mutta ehkä emme ole siitä ratkaisevasti muita huolestuneempia", Eva Heiskanen sanoo.
Hiilijalanjälki kasvaa tulojen tahtiin

Vähemmän tienaavilla on keskimäärin pienempi hiilijalanjälki. Korkea tulotaso kasvattaa kulutusta. Helsingin yliopiston kuluttajatutkimuskeskuksen professori Eva Heiskasen mukaan yksilön tulotaso on yksi selkeimmin hiilijalanjälkeä selittävä tekijä läpi Euroopan.

Kun yksilön tulotaso on korkeampi, on ympärillä myös muita isotuloisia. Vaikka kyse ei olisi suoranaisesti ryhmäpaineesta, Heiskasen mukaan tulotaso vaikuttaa yksilön hiilijalanjälkeen tuloluokan normien kautta. Tällöin myös suhtautuminen omaan kuluttamiseen ja sen vaikutuksiin muuttuu.

”Jos tuloluokassa pidetään normaalina, että lennetään neljä kertaa vuodessa ulkomaille, tällainen tiedostava ihminen voi tehdä mielestään hyvin suuren uhrauksen jättämällä niistä yhden väliin. Hän silti kuluttaa paljon enemmän kuin se henkilö, jolla ei ole varaa matkustaa ulkomaille kertaakaan ja joka ei siinä mielessä tee mitään erityistä uhrausta ympäristön hyväksi.”

Norjan teknillis-luonnontieteellisen yliopiston NTNU:n Diana Ivanovan tutkimusryhmän laatimasta 27 Euroopan maata kattavasta hiilijalanjälkikartasta käy ilmi, että pääkaupunkiseuduilla kotitalouksien hiilijalanjälki on usein maiden muita alueita suurempi. Varakkaammat kotitaloudet jättävät suuremman hiilijalanjäljen, koska niissä kulutetaan enemmän. Toisessa, Saksassa tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että vaikka suurissa kaupungeissa asuminen voi olla tehokkaampaa, suuremman kulutuksen mahdollistava korkeampi tulotaso ja runsaammat kulutusmahdollisuudet voivat kumota tiheän asumisen hyödyt.

Suomen hiilijalanjälki
15,128 tCO2e/kotitalous.
(Lähde: environmentalfootprints.org)

Kotitalouksien pieni koko Suomessa on merkittävä tekijä. Yhden hengen kotitalouksia on neljä kymmenestä.”

Valuvika rakenteissa

Kenen sitten tulisi ottaa vastuu ja olla eniten huolissaan? Eurobarometrin mukaan vastuu ilmastonmuutoksesta on valtaosan eurooppalaisista mielestä kansallisvaltioilla ja Euroopan unionilla. Tšekkiläisten ja suomalaisten mielestä suurin vastuu olisi kuitenkin teollisuudella, kun taas Ruotsissa yli puolet kansasta pitää yksilöitä vastuussa. Yksilön mahdollisuudet vaikuttaa merkittävästi omaan hiilijalanjälkeensä ovat kuitenkin varsin rajalliset. Haja-asutusalueilla asuville esimerkiksi ekologisesti liikkuminen ei ole läheskään yhtä helppoa kuin suuremmissa kaupungeissa.

Suomen ympäristökeskuksen SYKE:n mukaan keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki 11,5 hiilidioksidiekvivalenttitonnia vuodessa. NTNU:n tutkimuksen mukaan suomalaisten kotitalouksien hiilijalanjälki on jopa yli 15 tonnia vuodessa. Euroopan keskiarvo on noin kymmenen ja maailman keskiarvo noin kuusi tonnia vuodessa. Eva Heiskasen mukaan Suomen hiilijalanjälkeen vaikuttavat ratkaisevasti rakenteelliset ratkaisut.

”Kotitalouksien pieni koko Suomessa on merkittävä tekijä. Yhden hengen kotitalouksia on neljä kymmenestä. Se tuo asumiseen suuren hiilijalanjälkikuorman ilman, että kukaan sitä erityisemmin tarkoittaa.”

Rakenteellisten uudistusten päästövaikutukset eivät aina ole ilmiselviä. Viime syksynä opiskelijat siirtyivät yleisen asumistuen piiriin. Samassa ruokakunnassa asuvat saivat vähemmän asumistukea, mikä ajoi opiskelijoita asumaan yksin yksiöihin. Kun tukirakenne kannusti asumaan yksiöissä, monessa opiskelukaupungissa soluasunnot jäivät tyhjilleen. Kimppakämpään tai avopuolison kanssa samaan asuntoon muuttavan opiskelijan hiilijalanjälki olisi yksin asuvaa pienempi. Yksin asujan päästöt ovat suuret, vaikka tulot olisivat pienet. Kelan Kohtuuden rajat -tutkimusjulkaisun mukaan yksin asuvan perusturvan saajan hiilijalanjälki ylittää ekologisesti kestävän tason vähintään puolitoistakertaisesti.

Heiskasen mukaan ongelmat eivät poistu pelkästään ilmastopolitiikan keinoin, vaan on päästävä vaikuttamaan myös muiden politiikan lohkojen kuten asumisen ja toimeentulon ratkaisuihin. Esimerkiksi työssäkäyntialueen laajentamisella on selvä ilmastovaikutus, vaikka kyse ei ole sinänsä ilmastopolitiikasta.

Myös Tampereen yliopistolla filosofiasta väitellyt Lauri Lahikainen näkee ilmastonmuutoksen nimenomaan yhteiskuntarakenteellisena ongelmana. Yksilöiden henkilökohtainen vastuu riippuu Lahikaisen mukaan myös henkilön vaikutusmahdollisuuksista yhteiskunnan valtasuhteisiin nähden. Yksilön hiilijalanjälki ei yksin kerro hänen vaikutuksestaan ilmastonmuutokseen, sillä hänen yhteiskunnallisen roolinsa ja asemansa avulla hän voi joko ylläpitää, haastaa tai muokata rakenteita.

Väitöskirjassaan Lahikainen nostaa esiin ilmastonmuutoksen kytköksen myös muihin epäoikeudenmukaisuuden muotoihin yhteiskunnassa ja sen rakenteissa. Ilmastonmuutoksesta tulevat kärsimään eniten ne, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa. Ilmastonmuutosta aiheuttavasta toiminnasta hyötyneet voivat vauraudessaan myös varautua siihen paremmin. Sama epätasa-arvo ilmenee myös rikkaiden ja köyhien maiden välillä.

Katharine Steentjesin mukaan yhteiset säännöt ja sääntelyt tekevät ilmastotalkoista reilummat. Kansainvälisten yhteisöjen yhdessä allekirjoittamat sopimukset ovat viesti siitä, että ilmastonmuutos on koko maailman yhteinen asia, sen kaikkien kansakuntien ja yksilöiden. Olisi epäeettistä jättää vastuu vain yksilön niskaan. Silti yksilö on vastuussa teoistaan ja niiden pitkän aikavälin vaikutuksista. Vaikka ilmastonmuutos on valtava ja monimutkainen ongelma, helposti ymmärrettävää ja omiin valintoihin sovellettavaa tietoa siitä on saatavilla.

Helsingin yliopiston professori Eva Heiskanen ei usko analyyttisen ilmastotietoisuuden leviävän välttämättä koskaan. Hänestä ilmastotietoisuus leviää ennemmin ilmaston kannalta hyvien käytäntöjen kuten autottomuuden ja kasvissyönnin kautta. Katharine Steentjesin mielestä yhteisön pitäisi osata osoittaa yksilölle, miten pienet arkielämän teot kuten valojen sammuttaminen vaikuttavat isossa mittakaavassa. Silloin mielikuva yhden yksilön tekojen vaikutuksesta ei enää jää masentavan pieneksi.

Lauri Lahikaisen mukaan vielä ei täysin tiedetä, mitä vastuullisuus on, sillä käsityksemme vastuusta ovat muotoutuneet samojen yhteiskuntarakenteiden puitteissa, jotka tuottavat ilmastonmuutosta. Henkilökohtaisen hiilijalanjäljen pienentämisen sijaan olisi olennaisempaa pyrkiä muuttamaan yhteiskunnan rakenteita. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei omiin kulutusvalintoihin tarvitsisi tehdä muutoksia.

”Ilmastovastuullinen yksilö ei ainakaan siirrä vastuuta muille. Hän tiedostaa ongelmat rakenteissa ja sen, ettei kaikkeen voi itse vaikuttaa, mutta ei myöskään etsi niistä tekosyytä olla itse tekemättä mitään”, Lahikainen kiteyttää.

Joka tapauksessa enemmän on tehtävä. Kesäkuussa 2018 Climate Action Network Europe (CAN) julkaisi listauksen EU-maiden suoriutumisesta taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Koska yksikään listan 28 jäsenvaltiosta ei päässyt Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteisiin, listan ensimmäinen sija jätettiin tyhjäksi. 77 pistettä sadasta saanut Ruotsi on listan kärjessä. Vain viisi maata sai arvosanan ”hyvä” tai ”kohtalainen”.

Suomi on sijalla kymmenen ja Tšekki sijalla kaksikymmentä. Molemmat kuuluvat kategoriaan ”kehno”. Tavoitteisiin pääseminen edellyttää sitä, että ilmastohuolen on muunnuttava ilmastoteoiksi niin poliittisella, yhteisöllisellä kuin yksilötasollakin. Joko kannamme vastuun tai menettelemme kuten Tšekin entinen presidentti Václav Klaus puheensa päätteeksi kehotti:

”Tiedän, että taistelu ilmastoa vastaan on merkityksetöntä, koska sitä taistelua ei voi voittaa. Ehdottaisin keskittymään muihin asioihin kuin olemattomaan ilmaston lämpenemiseen.”

3,7 miljoonan asukkaan Berliinissä kotitalouksien hiilijalanjälki on keskimäärin noin 13,7 hiilidioksidiekvivalenttitonnia vuodessa. Helsinki-Uusimaalla luku on 16,5 tonnia.

Ilmastovastuullinen yksilö ei ainakaan siirrä vastuuta muille. Hän tiedostaa ongelmat rakenteissa ja sen, ettei kaikkeen voi itse vaikuttaa, mutta ei myöskään etsi niistä tekosyytä olla itse tekemättä mitään.”

Juttua varten haastateltiin myös Kasselin yliopiston taloustieteen professori Andreas Ziegleriä ja hänen tutkimusryhmäänsä Daniel Engler, Elke Groh, Gunnar Gutsche ja Amantia Simixhiu.

kirjoittanut

Erkki Mervaala

Erkki Mervaala on freelance-toimittaja ja yksi Hyvän sään aikana -julkaisun toimituspäälliköistä.
Journalistisen työnsä lisäksi hän toimii Media Development Investment Fundin ohjelmajohtajana.