Sanat: Johannes Roviomaa · Kuvat: Linda Manner · Alunperin julkaistu: 24/10/2018
Niskansa ja polvitaipeensa auringossa polttanut viljelijä tietää, miten hyvältä multaisilla sormilla huulille nostettu olut maistuu.
Tehdään yksi asia aluksi selväksi: en ymmärrä ruoan kasvattamisesta juuri mitään. Olen haparoiva aloittelija ja uusavuton Y-sukupolven edustaja. Silti löydän kuumana toukokuun päivänä itseni Tampere-Jyväskylä-radan varrelta, viljelypalstalta kuokka kädessä ja siemeniä repussa.
Olen mennyt vuokraamaan Tampereen 4H-yhdistyksen avustuksella kaupungilta puolen aarin viljelypalstan. Kasvukauden mittainen, eli noin neljän kuukauden vuokra on pilkkahintainen, ainoastaan kaksitoista euroa. Tontilla on noin viitisentoista viljelijää, erikokoisilla palstoilla. Pystytän viljelypalstalle nimikyltin kuin Mount Everestin tai Kuun valloittaja. Täällä vartioin minä.
Aloitin kaupunkiviljelyn samoista syistä kuin kaupunkilaiset yleensäkin: jotta saisin tyydytystä nostaessani kesäkurpitsan tai porkkananipun omasta (tai vuokratusta) maasta. Tahdoin matkustaa takaisin lapsuuden maisemaan mummolan takapihalle Kalajoelle. Ennen kaikkea halusin räätälöidä uudelleen luontosuhdettani ja ymmärtää miten vaikeaa ruoantuotanto on. Pelkkä tieto ei yksinään riitä, tarvitaan kantapään kautta kulkeutuva kokemus.
Syömme ruokaa, jota kasvatetaan öljyllä, pellot kynnetään, kylvetään ja lannoitetaan fossiilisilla polttoaineilla. Ihmiskunta on täysin riippuvainen öljystä, jonka loppuminen muuttaa käsityksemme ruoantuotannosta ympäri maapalloa. Materiaalisia reunaehtoja ymmärtääkseen on keskitettävä katse hetkeksi pienelle kaupunkiviljelypalstalle ja laitettava kädet saveen. Kuivaan, kovettuneeseen saveen.
Toukokuu osoittautuu todellakin lämpimäksi ja vähäsateiseksi. Olen saanut huijattua muutaman ystäväni auttamaan projektissa. Kykimme kasvimaalla selät pyöreinä, polttavan auringon keskellä. Poutapilvet ovat suoraan kuin uskonnon kirjan kannesta. Tai automainoksesta. Piilotamme maan uumeniin toukokuussa siemeniä, joiden kylvövälejä tarkastamme sekä siemenpakkauksien ohjeista että internetistä. Lausumme samalla kalevalaisen kylvörunon tuomaan hyvää onnea. Kaikki keinot on otettava käyttöön, vaikka ammattiviljelijä saattaisi pitää meitä leikkiviljelyyn hurahtaneina hippeinä. Sitähän kaupunkiviljely meille osaltaan onkin, leikkiä. Totista leikkiä tosin.
Kärventävästä helteestä huolimatta viihdymme palstalla kokonaisia päiviä. Maan kääntäminen, penkkien muovaaminen ja multasäkillisten möyhentäminen istutusrivistöihin on selkeää, kirkasta työtä. Illalla käsivarsissa ja selässä jomottavat lihakset, joiden olemassaolosta en tiennytkään.
Vuokraviljelypalstalla ei ole vesipistettä, joten kannamme veden kolmensadan metrin päästä järvestä. Kiikutamme satoja litroja vettä järvenrannasta savipohjaiselle maapläntille halvoissa muoviämpäreissä. Haaveilen roomalaisesta akveduktista, joka kuljettaisi painovoiman avulla vettä puolestani palstalle. Me vedenkantajat tervehdimme toisiamme kuin karavaanarit tai bussikuskit. Meillä on oma sanaton viestintämme: hymyilemme hampaat irvessä ja nyökkäämme hyväksyvästi. Veden kantaminen käy eräänlaisesta zen-harjoittelusta, jonka päämäärä on asettaa oppilaan ymmärrys kirjoitettuja opetuksia suuremmaksi. Tarkoitus on löytää filosofisesta kenttätyöhankkeesta totuuden siemen.
Naapuripalstan vanha herra on viljellyt samalla palstalla kolmen vuosikymmenen ajan. Viljelypalsta on käytännössä hänen rintamamiestalonsa takapihaa. Työnjälki lähentelee taidetta; sipulit, perunat, kesäkurpitsat ja salaatit kasvavat valtaviksi sulassa sovussa. Rikkaruohoja ei näy missään ja rivit ovat silmää hivelevän suoria. Palstoilla ei osaamisen tasoeroista huolimatta silti ole nokkimisjärjestystä. Yhteisöllisellä viljelypalstalla kaikki tervehtivät toisiaan ja kokeneemmat neuvovat aloittelijoita. Kastelukannuja, kuokkia, lapioita ja ämpäreitä saa vapaasti lainata, kunhan muistaa kunnioittaa yhteisiä sääntöjä. Olisi hölmöä hankkia jokainen työväline vain yhden kesän projektia varten. Toisaalta niistä saattaisi tulevaisuudessa olla suurikin apu.
Elokuvateollisuus rakastaa erilaisia dystopioita, joissa ihmiskunta on romahtanut ja nykyinen yhteiskuntajärjestelmä murtunut täydellisesti, esimerkiksi ympäristökatastrofin seurauksena. Filosofisesti ajatellen on pidettävä mielessä se ajatus, että post-apokalyptiset tulevaisuuden kuvailut saattavat olla mahdollisia. Miten tulevaisuuden ruoantuotanto tullaan järjestämään, kun fossiilisista polttoaineista luovutaan ja viljelysmaata tuhoutuu jatkuvasti? Haluan opetella elämään omavaraisemmin. Eikä kyse ole pelkästään ruoan kasvattamisesta.
Tarvitsemme hyllymetreittäin lehtivinkkejä, self-help-kirjallisuutta, ruokablogeja ja seminaareja siihen, miten ja millaista ruokaa meidän tulisi syödä. Mikä muu nisäkäslaji on näin avuton etsiessään oikeaa ruokaa?”
Mikäli ymmärrämme kausaalisen suhteen ruoan kasvattamisen, valmistamisen, kuljettamisen ja pakkaamisen välillä, ymmärrämme toivottavasti myös sen mihin nykyinen elintasomme on meidät viemässä. Jo pelkästään suomalaiset heittävät vuodessa yli 400 miljoonaa kiloa syömäkelpoista ruokaa hukkaan. Ruokahävikki on yksi keskeisimpiä ympäristörasitteita. Aalto-yliopiston tutkimuksen mukaan maailman ruokahävikkiä puolittamalla voitaisiin ruokkia miljardi ihmistä. Kun ruokaa heitetään turhaan pois, myös sen hinta nousee tarpeettomasti.
Tarvitsemme hyllymetreittäin lehtivinkkejä, self-help-kirjallisuutta, ruokablogeja ja seminaareja siihen, miten ja millaista ruokaa meidän tulisi syödä. Mikä muu nisäkäslaji on näin avuton etsiessään oikeaa ruokaa? Vielä avuttomampi on oma sukupolveni, joka on vieraantunut lähes täysin ruoan kasvattamisesta. Syömme eineksiä, joita voi juuri ja juuri kutsua ruoaksi. Syö paljon kasviksia, vähennä tai lopeta eläinperäisten tuotteiden kuluttaminen. Siinä vinkki, jonka voisi kirjoittaa jokaisen terveystiedon oppikirjan kanteen.
Viljelyn logoterapeuttinen vaikutus toimii ajattelun työkaluna. Maahan upottamani kuokka on asenne, jonka avulla vaadin myös poliitikoilta, yrityksiltä ja yksilöiltä ripeitä toimia ympäristön eteen.
Ruoka on yksi suurimpia hiilijalanjälkeä kasvattavista sektoreista. Ruoan ilmastovaikutukset ovat noin 18 prosenttia ihmisen kokonaishiilijalanjäljestä, ellei mukaan lasketa ravintoloissa käyntiä, kauppamatkoja, ruoanlaittoa ja säilytystä. Ruoka on meille välttämätöntä. Urheiluautot, reittilennot, kahden vuoden välein uusittava viihde-elektroniikka ei.
Hissi vie minut ja kiinteistö- ja turvallisuuspäällikkö Marko Koiviston Tampere-talon ylimpään kerrokseen. Loppumatka ylös katolle taittuu portaita pitkin. Tampere-talon alakerran ravintola Cafe Solon edustalla viljelytoiminta sai alkunsa kasvulaatikoissa jo vuonna 2014.
Kaksi vuotta myöhemmin viljelylaatikot vietiin katolle, josta vanhat jäähdytinkoneet lähtivät tilaa viemästä. Katolle nostettiin nosturilla lasinen kasvihuone, jonka sisällä kasvaa muun muassa tomaattia ja chiliä. Alun perin idea omasta kaupunkiviljelytilasta oli keittiöpäällikkö Juhana Paturin päässä porissut ajatus.
”Kasvihuoneen perustaminen on ollut pitkäaikainen haave. Siitä puhuttiin meidän keittiöpäällikön kanssa jo kauan sitten, että olisi hienoa kasvattaa täällä itse kasveja, omaan käyttöön.”
”Vanhojen laitteiden piireissä oli noin kahdeksansataa kiloa erilaisia ympäristömyrkkyjä. Oli hieno asia, että ne saatiin pois”, sanoo Koivisto.
Savoy-teatteri Helsingissä on kenties Suomen kuuluisimpia esimerkkejä ravintolasta, joka viljelee katollaan hyötykasveja asiakkaiden käyttöön.
Tänä vuonna Tampere-talo on myös kasvattanut mehiläisiä katollaan. Kahdessa pesässä on kymmeniä tuhansia mehiläisiä, joiden reviiri on neljä kilometriä säteeltään. Lisäksi ne pölyttävät elinpiirinsä kasveja. Kukkien ja mehiläisten suhde on klassinen esimerkki koevoluutiosta. Se on eräänlaista luonnossa vallitsevaa vaihtokauppaa, jossa molemmat osapuolet vaihtavat palveluksia, tosin itsekkäistä pyrkimyksistä. Mehiläiset tuottivat tänä kesänä noin 120 kiloa raakahunajaa.
”Mehiläiset ovat hyvin reviiritietoisia. Menevät omaan pesäänsä nukkumaan ja toiseen pesään ei ole asiaa ellei ole tuomisia. Vartijat pitävät pesän edessä yöllä turvaa. Heillä on varsin tarkka hierarkia.”, kertoo Koivisto.Tampere-talon kaupunkiviljelyn taustalla on ennen kaikkea kiertotalouden kunnioittaminen. Konferenssitalolla on ollut 90-luvulta saakka oma ympäristöohjelma.
”Kyllä me mietimme minkälaisissa pakkauksissa tuotteet tulevat ja miten voimme hyödyntää mahdollisimman fiksusti kaikki materiaalit. Haluamme kunnioittaa kiertotaloutta ja elinkaariajattelua. Poltamme energiaksi sen, mitä emme voi suoranaisesti kierrättää.”, summaa Koivisto.
Uusi kaupunkiviljelyn aalto eroaa perinteisestä siirtolapuutarha- tai palstaviljelystä myös poliittisuudellaan. Kaupunkiviljelyä harjoitetaan paikoissa, joita ei ole alun perin suunniteltu viljelymaiksi. Syötävät puutarhat, taloyhtiön viljelylaarit ja kokonaiset kiertotalouteen nojaavat kaupunginosat puhuttavat Suomessakin. Esimerkkejä löytyy kotimaastakin, Turusta, Porvoosta, Jyväskylästä. Kiertotalouden idea on, että tuotanto ja kulutus synnyttävät mahdollisimman vähän hukkaa ja jätettä. Kerrostalojen pihat ovat niin lähellä, ettei niitä tule ajatelleeksi edes hyväksi kasvualustaksi hyötykasveille.
Kaupungit kasvavat ylöspäin, kun tila loppuu kesken. Sama idea elää kaupunkiviljelyssä: lähes minkä tahansa kasvin voi kasvattaa haluamaansa muotoon vertikaalisesti. Tämä voisi olla myös yksi tulevaisuuden ratkaisu ruokapulaan. Ali Amirlatifi viljelee Tampereen Hiedanrannassa teollisuushallissa muun muassa mansikoita, pinaattia ja lehtisalaattia pystysuorissa sylintereissä. Hän haluaa ratkaista maailman ruokaongelman automatisoidulla sisävesiviljelyjärjestelmällään. Keksintö tekee ruoan viljelyn mahdolliseksi lähes missä tahansa.
Maailman suurkaupungeista löytyy lisää esimerkkejä vertikaalisista puutarhoista. Kaupungeissa on lähes loputon määrä viljelyyn sopivia paikkoja.
Globaalissa mittakaavassa kaupunkiviljely on erittäin suosittua: sitä harjoittaa noin 800 miljoonaa ihmistä. Ruoan omavarainen kasvattaminen elää myös renessanssia trendikkäissä kaupunkilomakohteissa. Kaupunkiviljely on yleistynyt monissa eri muodoissaan kahdenkymmenen viimeisen vuoden aikana länsimaisissa suurkaupungeissa, kuten Berliinissä, Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa. Brooklynistä löytyy jopa maatila vanhan varastorakennuksen katolta.
Vuosikymmenen taitteessa kaupunkiviljelyn uusi aalto rantautui uudelleen myös Suomeen, vaikka ensimmäiset vakituisesti toimivat siirtolapuutarhat perustettiin Tampereelle jo vuonna 1916 ja Helsinkiin 1918. Näiden ensimmäisten siirtolapuutarhojen ideana oli turvata kaupunkien ruokahuoltoa.
Tämän kesän aikana minä todellakin ajattelen kuin vihannes. Todellisuus on mielenkiintoinen myös kasvin näkökulmasta.”
Kasvimaamme on kahden kilometrin päässä Tampereen keskustasta. Silti heti palstalle päästyäni tunnen miten syke laskee ja kuinka mielenmaisema saa kaikuääniä maaseudulta. Heinäsirkkojen surina käy, linnut laulavat. Liikenteen melu ei kuulu, ellei lasketa silloin tällöin ohikulkevaa junaliikennettä. Ripaus maaseutua keskellä kaupunkia.
Olemme lannoittaneet kuusi pientä penkkaa lahjoitushevosenlannalla ja merkanneet palstamme maasta löydetyillä kepeillä. Olen oppinut vihaamaan etanoita ja kaneja, jotka haluavat osan sadosta. Hukutan etanat keltaiseen väkiviinaetikkaa sisältävään purkkiin, josta tulee etanoiden joukkohauta. Etanat ovat luonnon Hannibal Lectereitä – kannibaaleja, joille kelpaavat lajitoveriensa raadot. Osa viljelijöistä ja kotipuutarhureista syö etanoita: silmä silmästä, salaatti salaatista.
Kesäkuun loppuun mennessä palstalla kasvaa maa-artisokkaa, tomaattia, porkkanaa, salaattia, herneitä, kesäkurpitsaa, härkäpapua ja punajuurta. Aluksi minun oli vaikea tunnistaa rikkaruohot hyötykasveista. Olipa sää millainen hyvänsä, ensimmäiseksi ajattelen kasveja, niiden nälkää ja lannoitteen tarvetta. Kasvien suojakankaat lentelevät tuulisella säällä kuin arokierijät aavikolla lähimpään ojaan. Aurinkoisena päivänä ne tarvitsevat vähintään kaksi kastelukertaa. Varsinkin tomaatti on oikea juoppo. Minusta on tulossa huru-ukko, joka pyöräilee kastelukannun kanssa ympäri kaupunkia ja lukee silmät ristissä kasvien pedagogiikkaa.
Ala-asteella minua kutsuttiin Vihannekseksi, joka on väännös nimestäni. Pilkkatauluun piirretyistä lisänimistä tuli vuosien jälkeen itseään toteuttava ennuste. Tämän kesän aikana minä todellakin ajattelen kuin vihannes. Todellisuus on mielenkiintoinen myös kasvin näkökulmasta.
Sitten tulee heinäkuu, joka laskee ankaran hellekupunsa pohjoisen pallonpuoliskon päälle päiväkausiksi. Veden kantaminen jatkuu. Rahtaan skolioosin runtelema selkäranka vääränä nestettä Iidesjärvestä, jonka vedenlaatu on ollut viime vuosina välttävä tai tyydyttävä. Iidesjärvi on traaginen esimerkki ihmistoiminnan ympäristövaikutuksista: vielä 1950-luvun lopulla järveen kärrättiin Nekalan kaatopaikalta myrkyllisiä teollisuusjätteitä, ja asuntojen jätevedet laskettiin puhdistamattomina järveen.
Yhtäkkiä 1,49 euroa maksava muoviin pakattu salaattikerä vaikuttaa helpolta valinnalta. Minun tarvitsee vain poimia salaattiannos ostoskoriini. Ruoan kasvattaminen, pakkaaminen ja kuljettaminen on hoidettu puolestani. Ruoka vain tulee jostain. Sen matka maaperästä lautaselle on tuntematon. Kaupassa tomaattipakettia hypistellessä harvemmin tulee miettineeksi, kuinka valtavasti tuo kasvimaailman janoisin vihannes vaatii vettä kasvaakseen.
Kuiva kesä tekee kaupunkiviljelystä hankalaa. Heinäkuu on mittaushistorian lämpimin kuukausi Suomessa, ja erittäin kuivat kesät vain yleistyvät ilmastonmuutoksen takia.
Sää muuttuu hetki hetkeltä, tunneittain ja päivittäin. Säätä voidaan kuvata lämpötilalla, sademäärällä, ilmanpaineella, tuulen voimakkuudella. Tai vaihtoehtoisesti adjektiiveilla hullunkuuma, läkähdyttävän helteinen, saatanan hikinen. Ihmiset puhuvat hellekesänä jopa suomalaisittain todella paljon säästä, kaikkialla, taukoamatta. Tampereella vallitsee boreaalinen väli-ilmasto, paikallisuuden ja ylipaikallisuuden vinkeä yhdistelmä. Golfvirran vaikutus näkyy koko Suomessa, myös Tampereella. Ilmasto on hieman lämpimämpi kuin vastaavilla leveysasteilla muualla maapallolla.
Nousevien lämpötilojen takia kasvava haihdunta vaikuttaa myös kuivuuteen. Maaperässä on vähemmän nestettä erityisesti keväisin. Kasvit tarvitsevat typpeä, fosforia ja kaliumia, joiden määrä on jatkuvasti laskussa.
Tulevaisuudessa maanviljelijöiden sadot saattavat kärsiä ja jäädä pienemmiksi. Kasvien pitäisi kestää paremmin sään ääri-ilmiöitä; rankkasateita ja kuivuutta. Myös uudet tuholaiset ja taudit yleistyvät.
Myös maa-aineksen kunto on suuri ilmastokysymys. Maaperä varastoi tuplasti hiiltä planeetan kasveihin ja ilmakehään verrattuna. Helsingin yliopiston tutkijat esittelivät kesäkuussa fosforikonferenssissa kolmivuotisen viljelykokeilun tuloksia ja laativat maanparannusohjeita. Viljelyllä on suuri rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa.
Vihdoin tulee aika kerätä sato talteen. Kesäkurpitsa on kasvattanut kaksi kookasta vihanneslasta. Niiden kasvun seuraaminen on ollut antoisaa, mutta sadonkorjuu vie voiton. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen kasvattanut itselleni alusta saakka syömäkelpoista ruokaa. Kerään salaatinlehtiä, persiljaa, tilliä ja minttua palstalta. Kokkaan aterian, jonka raaka-aineista suurin osa on omasta (vuokratusta) maasta. Mietin jokaista helteen varastamaa sekuntia, vedenkantoa, lannan hajua, hyttysten syömiä jalkojani ja nokkosen polttamia käsiäni.
Puutarhuri tarkkailee kasvien kasvua ja haluaa omaksua kasvin asenteen, jossa ei ole oikopolkuja. Sen takia taitavinkaan mestari ei onnittele itseään perille tulon johdosta sen kummemmin kuin haparoivin aloittelija.
Nyt syys-lokakuussa viljelytontilla vierailessani, rikkaruohot rehottavat ja osa kasveista on kuollut. Kerään maa-artisokat ja porkkanat äkkiä talteen ennen kuin ne kuolevat. Niistä syntyy erinomainen keitto.
Alkukesästä luomani illuusio ahkerasta kasvien viljelystä on huuhtoutunut pois syyssateiden mukana. Kasvimaa on ehtinyt siirtyä anarkistiseen kaaokseen muutamassa viikossa. Kasvit ovat pakottaneet minut tekemään asioita puolestaan: kastelemaan, lannoittamaan maan, repimään rikkaruohoja ja torjumaan tuholaisia. Tuttu ojan yli puikkelehtiva polku, joka johtaa palstoille on kasvillisuuden peittämää. Suurin osa viljelijöistä on korjannut satoaan. Kasvit kypsyttivät siemeniä siirtääkseen geeninsä tuleville sukupolville ja käyttivät lyhyen aikansa hyväksi ennen syksyn hallaöitä, jotka lopulta tappavat ne. Naapurin vanhan miehen sadosta riittää todennäköisesti syötävää moneksi kuukaudeksi.
Puolen aarin kasvimaalta on pitkä matka teollisen ruoantuotannon murrokseen, kohti kestävää ruuan kasvattamista, valmistamista ja syömistä.
Puutarhuri tarkkailee kasvien kasvua ja haluaa omaksua kasvin asenteen, jossa ei ole oikopolkuja. Sen takia taitavinkaan mestari ei onnittele itseään perille tulon johdosta sen kummemmin kuin haparoivin aloittelija.”
Johannes Roviomaa on toimittaja ja viestinnän ammattilainen, joka on erikoistunut ympäristöä, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta käsitteleviin teemoihin.